Miksi minä olen?

Olen tänään (ja melkein jokainen päivä) pohdiskellut ja miettinyt, että mikä on minun elämäni tarkoitus? Miksi minä elän? Mikä on minun tehtäväni tässä maailmassa? Miten tuntisin itseni tarpeelliseksi ja halutuksi, ja samalla nauttisin elämästä?

Nämä kai ovat näitä ikuisuuskysymyksiä...

Ahdistaa tällainen epätietoisuus olemassaolosta. Jostain syystä minulle tulee surullinen, tarpeeton ja itsetuhoinen olo kun mietin näitä kysymyksiä. En ole vieläkään saanut niihin vastauksia, enkä tiedä tulenko edes koskaan saamaan?


Mikä teidän mielestänne on elämän tarkoitus?

Dreams that may come true!

Hyvät muistot.
Hauskanpito ystävien kanssa.
Ei saa antaa periksi.
Hulluttelu. 
Unelmarannalla relaaminen.
Bestiksen kanssa (lähes) täydellinen ymmärrys.
Poikaystävän kanssa peuhaaminen.
Aikaa myös itselle.
Kuumia miehiä. ;)

Itsetuhoiset ajatukset

Onko teillä samankaltaisia ajatuksia?

Pakkohoito (M1)

Menin tämän viikon maanantaiaamuna klo 8 ihan tavalliseen tapaan "terapeuttini" (joku kuntoutussairaanhoitaja) luokse juttelemaan. Keskustelimme siinä viime viikkojen kuulumisista. Sanoin hänelle, että päässäni pyörii itsetuhoisia, outoja ja kummallisia ajatuksia. Kerroin myös harkitsevani lääkkeiden yliannostuksen ottamista sekä viiltelyä. Sairaanhoitaja huolestui puheistani ja varasi pikaisesti ajan lääkärille klo kymmeneksi. Siinä välissä minulla oli tunti aikaa odotella. Sain aivan "loistavan" idean viillellä rannettani taas pitkästä aikaa (viimeksi helmikuussa). Viilsin useita viiltoja, ja annoin veren tulla.

Kerroin lääkärille ja eräälle toiselle hoitajalle tuntemuksistani ja ajatuksistani. Heidän kysyessä asiasta myönsin heille, että olin juuri viillellyt. He olivat yhtä mieltä siitä, että minun pitäisi lähteä psykiatrisen sairaalan osastolle, jotta olisin turvassa itseltäni. Vastasin heti hyvin selvästi, etten ole menossa minnekään osastolle, ja ettei tämä hetki sovi minun aikatauluihini. He yrittivät manipuloida minua ja saada minut suostumaan vapaaehtoisesti sairaalahoitoon, mutta vastustin. Kysyin, mitä tapahtuisi jos vain häipyisin paikan päältä nyt. Lääkäri sanoi, että poliisit tulisivat hakemaan minut. Ajattelin, etten halua mihinkään poliisin rekistereihin, joten en toteuttanut pakosuunnitelmaani. Koska edelleen vastustin vapaaehtoiseen hoitoon lähtemistä, lääkäri kirjoitti minulle M1-pakkohoitolähetteen kaupungin psykiatrisen sairaalan mielialahäiriöiden akuuttiosastolle. Siinä vaiheessa minua rupesi jo ahdistamaan enemmän ja jopa pelottamaan. Minähän tulin vain tänne keskustelemaan siinä toivossa, että saisin jatkettua sairaslomaani, mutta sen sijan joudunkin pakkohoitoon. Mitä jos kaikki kesäsuunnitelmani yms. menisivät pilalle?! Ajatus siitä oli hirvittävä.

Hoitaja lähti pois ja tilalle tuli toinen sairaanhoitaja, joka pyysi minua antamaan kaikki mukanani olevat teräaseet hänelle. Kiemurtelin siinä tuolillani, ja yritin sanoa, etten halua antaa mattoveitsenterääni pois. Painostusta tuli kuitenkin enemmän ja enemmän, joten antauduin pikkuhiljaa ja ojensi hänelle terän. Sairaanhoitaja puolestaan luovutti terän lääkärille. Kysyin lääkäriltä, saisinko teräni takaisin myöhemmin. Hän vastasi, että kyllä. Tivasin häneltä, lupaako hän antaa sen minulle takaisin, jolloin hän selvästi vaivaantui. Sanoin sitten lääkärille sarkastiseen/halveksivaan/ärsyttävään äänensävyyn: "Tai te tietysti heitätte sen heti vain roskiin?!" Kaduin heti ilkeän kuuloista repliikkiäni, mutten voinut enää siinä tilanteessa perääntyä, enkä kehdannut ruveta pyytelemään anteeksi tai muuta vastaavaa. En kuitenkaan saanut mitään kunnollista vastausta kysymykseeni.

Sitten siirryin sairaanhoitajan kanssa toiseen huoneeseen odottelemaan kyytiä sairaalaan, vaikken edelleenkään halunnut lähteä sinne. Hän tilasi ambulanssin ja rupesi ystävällisesti mutta huolestuneena jututtamaan minua. Sairaanhoitaja kyseli tarkemmin, mitä oli tapahtunut ja miksi tilanne oli kärjistynyt niin pahaksi, että olin näin itsetuhoisella päällä. Jutellessamme lepyin pikkuisen, mutta ahdistus vain suureni ja minulla tuli kyyneleet silmiin.


Jonkin ajan päästä kaksi ambulanssihenkilöä (yksi mies ja yksi nainen) saapui hakemaan minua. Nousin hitaasti ylös tuolistani ja lähdin häpäistettynä kävelemään heidän välissään kohti ulkona olevaa ambulanssia. En ollut koskaan aiemmin ollut ambulanssin kyydissä. Minut käskettiin istumaan ambulanssin takaosassa olevalle istuimelle ja laittamaan turvavyön kiinni. Tein työtä käskettyä. Mies oli ratissa ja nainen istui siellä takana minun seurassani. Matka sairaalaan ei ollut kovin pitkä. Minulle avattiin ambulanssin ovi ja astelin sisään psykiatriseen sairaalaan, jossa minua jo odotettiinkin. Siellä oli lääkärin ja kahden hoitajan kanssa pikainen tilanteen katsaus, jonka jälkeen jouduin mielialahäiriöiden akuuttiosastolle 15 tunnin seurantaan. Paikkahan oli minulle jo entuudestaan tuttu, joten otin ihan rauhallisesti. Muut osaston potilaat tuijottivat ja mulkoilivat minua. Ei kovin lämmin vastaanotto siis... (Ei kyllä aikaisemminkaan ole ollut). Täytin muutamia lomakkeita ja kyselyitä, jotka hoitohenkilökunta minulle antoivat. BDI-masennustestini tulos oli 30. Välillä minulla on ollut suurempia ja välillä pienempiä lukemia.

Majoituin huoneessa numero 7, joka sijaitsi käytävän päädyssä ulko-oven lähettyvillä. (Ulko-ovi oli toki lukittu meille potilaille.) Samassa huoneessa majaili myös eräs toinen nuori nainen. Juttelin hänen kanssansa vähäsen, mutten kehdannut kysellä kauheasti henkilökohtaisia kysymyksiä häneltä. Sain kuitenkin selville, että hän ilmeisesti oli uupunut ja epätoivoinen. Mahdollisesti myös masentunut ja/tai maaninen. Vähän vaikea sanoa, sillä hän oli hieman erikoinen tyyppi...

Osastolle tultaessani minulle sanottiin, että minulla olisi ulkoiluluvat hoitajan kanssa. Kävin päivän mittaan kysymässä hoitajilta neljästi, voisinko päästä käymään ulkona. Kolme kertaa minulle vastattiin, että joo, myöhemmin. Sitten neljännellä kerralla minulle sanottiin, ettei ehditäkään käymään ulkona, koska hoitajat ovat liian kiireisiä. Olin pettynyt. Menin katsomaan mitä hoitajat sitten muka oikein puuhasivat, kun kerran kuulemma olivat niin kiireisiä. Kaksi hoitajista katsoi telkkaria potilaiden olohuoneessa ja kolmas lueskeli lehtiä samaisessa tilassa. Aivan idioottimaista puhetta heidän puolestaan, jos minulta kysytään. Minun silmissäni he eivät kyllä näyttäneet kovin kiirreisiltä. Meninkin itku kurkussa mainitsemaan asiasta toimistossa olevalle hoitajalle, joka olikin ainoa, joka todellakin teki jotain oikeita hommia. Hän kielsi kuitenkin täysin totuuden, joka oli, että muut hoitajat vain laiskottelivat olohuoneessa tekemättä mitään hyödyllistä. Olin tilanteesta erittäin turhautunut, joten häivyin iltapalalle loukkaantuneena nyyhkyttäen kyyneleitteni lomassa.

Lueskelin osastolla suurimman osan päivästä hyllystä löytyneitä "National Geographic"-lehtiä, joten aika sujui aika nopeasti (ollakseen suljettu osasto). Myöhemmin illalla menin sänkyyni ja yritin saada unta, mutta mielessäni pyöri vain kaksi asiaa: viiltely ja suklaa. Suklaata minun ei kuitenkaan ollut mahdollista saada mistään siihen aikaan yöstä. Olin aiemmin päivällä löytänyt yhden CD-levyn lehtien seasta. Mietin kovasti, pitäisikö minun hakea se CD-levy, rikkoa se ja viillellä itseäni sen (mahdollisesti) terävillä reunoilla. Halusin kuitenkin pois osastolta mahdollisimman pian, joten yritin vain pitää viiltelyhimoni kahlittuna sisälläni. Seuraavana aamuna tapasin kaksi lääkäriä hoitajan seurassa. Esitin mahdollisimman hyvin voivaa ja tervejärkistä, jotta pääsisin sairaalasta pois. Homma toimikin, ja puolelta päivin olinkin jo kävelemässä kotiin päin. Vihdoinkin.

Kotiin päästyäni eräs hoitaja osastolta tuli hakemaan pois kaikki säästämäni lääkkeet, jotten ottaisi yliannostusta jossain vaiheessa. Oli aika haikeata luopua niistä. Olin nimittäin kerännyt ja säästänyt aika suuren määrän lääkkeitä: Venlafaxin, Seronil, Opamox, Ketipinor, Olanzapiinia, sekä ison kasan särkylääkkeitä (Burana ja Panadol). Myöhemmin psykologini soitteli huolestuneena voinnistani ja keskustelimme tapahtuneesta jonkin aikaa.

Tässä tämän kyseisen psykiatrisen sairaalan mielialahäiriöiden akuuttiosaston säännöt:

 





































Oletko sinä ollut pakkohoidossa? 
Tai jossain muussa hoidossa? 
Olisi kiva kuulla teidän kokemuksistanne!

Pro-ana/-mia vai anti-ana/-mia?

Yksi blogini lukijoista lähetti minulle vähän aikaa sitten tällaisen kommentin:

"En ymmärrä oikein blogisi ideaa. Postaat tänne randomeita kuvia todella sairaista ihmisistä? Tai niinkun onko tämän tarkoitus olla thinspoa vai juuri anoreksian vastaista? Suhtaudutko postaamiisi kuviisi ihaillen vai kauhulla?" 

Minulla ei valitettavasti ole mitään yksiselitteistä vastausta tähän kysymykseen. En ollut aikaisemmin edes tullut ajatelleeksi koko asiaa. Mikä on blogini tarkoitus? Haluanko jakaa ihailemiani kuvia muiden samanhenkisten kanssa? Vai haluanko kauhistuttaa uteliaat "syömishäiriö-aloittelijat" pois syömishäiriöiden maailmasta? Totuus on varmaan, että sekä että.

Ihailen hoikkuutta, laihuutta ja tiettyjä törröttäviä luita. Selailen lehtiä ja nettiä löytääkseni kuvia siroista ja luisevista naisista ja saadakseni lisää vinkkejä laihduttamiseen. Myöskin: nautin suunnattomasti syömishäiriö-reportaasien ja -tositarinoiden lukemisesta!

Toisaalta taas kannatan terveellisiä elämäntapoja ja "kultaisen keskitien kulkemista". En kannusta ketään sairastumaan syömishäiriöön. Vaikka syömishäiriöt aluksi saattavatkin tuntua kiehtovilta ja jänniltä "salaisuuksilta", nämä tunteet katoavat ennemmin tai myöhemmin. Sitten tulee hetki, jolloin tajuaa, että on mennyt liian pitkälle ja ettei voi jatkaa näin loputtomasti. Mutta yleensä siinä vaiheessa on saattanut itsensä jo niin pahaan paikkaan tai huonoon kuntoon, ettei ajatusten ja toimintatapojen muuttaminen olekaan enää helppoa. Monissa tapauksissa se on äärimmäisen vaikeaa... Kannattaa kuitenkin yrittää taistella henkensä puolesta, eikä pidä luovuttaa!

Olen itse sairastunut syömishäiriötä 17-vuotiaasta lähtien (vuodesta 2007 asti). Oireita, syömishäiriöön viittaavaa käyttäytymistä ja ajattelua oli jo ilmennyt useamman vuoden ajan ennen sitä. Syömishäiriöni kulku ja pääoireet ovat vähän vaihdelleet ajan mittaan, ja painoni on vaihdellut normaalipainon, ylipainon ja alipainon välillä. Aluksi laihdutin syömällä mahdollisimman vähän ja lisäämällä liikunnan määrää. Tämä kuitenkin johti siihen, että sisäinen/fyysinen nälkäni vain kasvoi, jonka seurauksena rupesin ahmimaan. Useamman vuoden ahmimisen jälkeen kuvioihin astui mukaan oksentaminen. Pahimmillani oksensin jopa 31 kertaa päivässä! Viikkoennätykseni oksentamisessa on 73 kertaa!

Ensimmäisen virallisen syömishäiriö-diagnoosin sain syksyllä 2011: tarkemmin määrittelemätön syömishäiriö. Hyvin pian jo saman vuoden puolella syömishäiriö-diagnoosini kuitenkin vaihdettiin bulimiaksi. Tilanteeni on parantunut aika paljon viime vuoden loppupuolelta, jolloin voisin todeta olleeni sairaimmillani. En kuitenkaan vielä ole päässyt eroon syömishäiriöstäni. Se on edelleen osa jokapäiväistä elämääni.


Oletko sinä pro-syömishäiriöt vai anti-syömishäiriöt?

Back home

Muutin tänään takaisin kotiin asuttuani n. 7 viikkoa kuntoutuskodissa. Se kuulostaa aika pitkältä ajalta, mutta minun on kyllä pakko myöntää, että se aika on sujunut nopeasti. Tuntuu oikeastaan vähän oudolta asua nyt "pysyvästi" kotona, kun viimeiset puoli vuotta olen siirtynyt psykiatrisesta sairaalasta toiseen, osastolta toiselle jne. En ole oksentanut tai viillellyt sitten helmikuun. Valitettavasti olen kuitenkin ahminut aikalailla, mikä näkyy myös painossani. Itsetuhoisia ajatuksia on edelleen mielessäni päivittäin. Toivottavasti vointiini ei tule takapakkia. Pelkään pahinta mutta toivon parasta.

Onneksi isoveljeni on nyt pääsiäisen yli täällä minun luonani. En ainakaan joudu olemaan ihan yksin. Tällä hetkellä myös hänen naispuolinen kaverinsa on täällä. Myöhemmin illalla poikaystäväni on tulossa ja hän jää myös tänne yöksi. I thank God.

Rauhallista pääsiäistä teille rakkaat lukijat!

Mitä te aiotte tehdä lomanne aikana?

Mitä on tapahtunut viime aikoina?

Olen ollut viimeiset kaksi viikkoa eräässä kuntoutuskodissa tutustumisjaksolla, ja olen päättänyt jäädä sinne vielä useaksi viikoksi. Homma menee niin, että tässä kuntoutuskodissa asutaan ma-pe ja viikonloput ollaan kotona. Ihan ok systeemi siis. Tällä hetkellä meitä kuntoutujia on kuusi, ja jokaisella on oma huone. Jokaiselle päivälle kullakin asukkaalla on omat vastuutehtävänsä, jotka vaihtelevat kokkaamisesta siivoukseen, ruokaostosten tekemisestä kukkien kasteluun jne.

Olen ruvennut pelkäämään yksinolemista, varsinkin kotona. Sen takia en ole yli kuukauteen nukkunut yhtäkään yötä yksin, vaan talossa on aina täytynyt olla joku muu tuttu. Vähän vaikeeta ja surullista mennä itsenäisestä nuoresta naisesta (asuin yksin omassa opiskelijakämpässä Turussa 1,5 vuotta) ihmisistä riippuvaiseksi kuntoutujaksi. Liekö se sitten regressoitumista tai jotain vastaavaa? Yksinolemisessa ongelmani ovat lähinnä ajatukset, jotka tulevat väkisinkin mieleeni. Ahdistaa niin paljon, etten siedä yksinolemista. Olen myös tullut itkuherkemmäksi. Jonkun tarvitsee vain mainita jokin tietty minulle-herkkä-asia ja kyyneleet jo valuvatkin alas poskiani pitkin.

Mitä viiltelyyn tulee niin en ole nyt viillellyt pariin viikkoon, vaikka ajatus onkin mielessä päivittäin. En myöskään ole oksentanut pitkään aikaan. Ruokailut ovat alkaneet sujumaan vähän paremmin kuntoutuskodissa, sillä siellä "joudun" syömään terveellisemmin muiden seurassa. Ei enää rasvaista pikaruokaa päivittäin, vaan melko terveellistä kotiruokaa. Tosin suklaata on edelleen tullut ahmittua lähes tulkoon päivittäin. Ensimmäisellä viikolla minulla meni vähintään kaksi 200g:n suklaalevyä päivässä, mutta toisella viikolla enää yksi sellainen suklaalevy päivässä. Joten suunta on ainakin oikea.

Oletko sinä asunut kuntoutuskodissa? 
Millaista siellä oli?

Kotiin psykiatriselta osastolta

Kirjoitin teille nyt viikonloppuna psykiarisella osastolla hoidossa ollessani pienen kuvauksen siitä, miten jouduin sinne ja millaista siellä oli. Tässä se on:

"Valvoin perjantain ja lauantain välisen yön kokonaan. Kello oli vähän yli kuusi aamulla kun vihdoin päätin lähteä päivystykseen. Jätin tädilleni ja veljelleni keittiön pöydälle lapun, jossa selitin tilanteen. Päivystyksessä ei ollut jonoa, mutta jouduin silti odottamaan lääkäriä kaksi tuntia. Selitin lääkärille tilanteeni (= että olin viillellyt ja että minulla oli todella itsetuhoisia ajatuksia, ja etten pärjännyt kotona). Sain heti lähetteen kaupungin psykiatriseen sairaalaan.

Siellä oli tulohaastattelu, jossa lääkäri ja hoitajat enemmän tai vähemmän yrittivät saada minut lähtemään kotiin. Minä tiesin kuitenkin, ettei kotiin lähtemisestä olisi seurannut mitään hyvää, joten jäin akuutti- ja vastaanotto-osastolle. Eräs hoitaja lupasi, että joku hoitajista jututtaisi minua ja keskustelisi kanssani myöhemmin sinä päivänä (lauantaina). Ketään ei kuitenkaan kuulunut, joten minulle tuli sellainen olo, etten ollut tervetullut osastolle. Tunne oli todella ikävä. En kelpaa tavalliseen elämään, mutten myöskään kelpaa osastolle. Kiitti vain!

Myöhemmin juttelin poikaystäväni kanssa puhelimessa, ja meille tuli erimielisyyksiä. Itkin suurimman osan illasta. Kukaan ei huomannut. Saimme onneksi myöhemmin sovittua asioita vähäsen. Nukuin seuraavana yönä ihan kohtalaisesti n. seitsemän tuntia. Ruokailut sujuivat osastolla yllättävän hyvin. Oksensin "vain" 3 kertaa. Tapasin sunnuntaina eri lääkärin, joka kehotti minua jäämään osastolle vielä toiseksikin yöksi.

Minä en tiedä mikä minulla oikein on: ensiksi  haluan osastolle ja joudun tekemään paljon töitä päästäkseni sinne, mutta sitten kun minä lopulta pääsen osastolle, minä haluankin pois sieltä. Mikä minua oikein vaivaa?
Ovatko tällaiset ajatukset kellekään teistä tuttuja?

Potilashuoneen kuviolliset verhot ovat Eurokankaasta. Osastolla on kaksi eristyshuonetta, joista toisessa on lepositeet. Olisi todella jännä kokea nämä kaksi 'hoitomenetelmää', mutta niihin joutumiseksi (tai minun tapauksessa pääsemiseksi, heh) pitäisi tehdä jotain aika 'pahaa', kuten esim. riehua, uhkailla kaikenlaisilla asioilla tai ihan aidosti olla akuutissa itsemurhavaarassa. Ja sellainen käyttäytyminen kun ei oikein ole minun tapaistani (ainakaan vielä). Jaan huoneeni erään toisen naispuolisen potilaan kanssa. Emme ole toistaiseksi kommunikoineet muuten kuin moikanneet. No, toisaaltahan minä olen todennäköisesti lähdössä täältä osastolta huomisaamuna, joten eipä tässä taida kauheasti ehtiä tutustumaan. Juttelin vähäsen kylläkin yhden toisen potilaan kanssa aiemmin päivällä. Hän on täällä osastolla kuulemma masennuksen ja alkoholiongelman takia.

Mitäs minä vielä kirjoittaisin? No, enpä keksi mitään muuta juuri nyt. Että sellaista."

Lähdin sitten tänä aamuna 24/7-osastolta suoraan päiväosastolle. Minulla oli ehkä vähän liian korkeat odotukset päiväosastoa koskien. Ainakin tänään, ensimmäisenä päivänä, olin aika tylsistynyt. Toivottavasti huomenna on parempi päivä. Kun päiväosastolla oli lounasaika, heitin koko lämpimän ruoan (eräänlainen yäk-keitto) roskikseen. Ei olisi maistunut ollenkaan. Onneksi kukaan ei ollut paikalla näkemässä temppuani. Vaikka se olikin aika tyhmästi tehty. Lisäksi vielä valehtelin hoitajalle, että olin syönyt puoli lautasellista keittoa. En tiedä miksi minun pitää pilata kaikki jo näin heti alkuunsa. Ehkä huomenna voin olla hoitajalle rehellinen tai ainakin rehellisempi...

Palasin kotiin tänään iltapäivällä. Ihan mukava olla taas vaihteeksi kotona, vaikka ne ongelmat yleensä alkavatkin täältä... Söin vähän aikaa sitten levyllisen suklaata ja oksensin 5 kertaa. Illalla poikaystäväni tulee käymään luonani.

Montako kertaa sinä olet ollut psykiatrisella tai muulla vastaavalla osastolla hoidossa?
Kertokaa mielellänne kokemuksistanne. :)

Sairas mieli

Miten voin ihailla jotain tällaista? Jotain näin sairasta? Se minua mietityttää. Mistä lähtien tämä on ollut minusta kaunista? Jo aika monta vuotta. Kysymys kuuluukin ennemminkin, haluanko minä itse muuttua? Haluanko olla tervemielinen ja normaalipainoinen? Niin kauan kun tavoitteeni on alipaino ja ihon alta pilkottavat luut, en voi parantua. Jos haluan parantua, minun on itse tehtävä päätös omassa mielessäni ja taisteltava ihan tosissani. Jos olen vain puoliksi mukana, homma ei etene kumpaankaan suuntaan kunnolla. Itse en vain tällä hetkellä tiedä mitä haluan. Tottakai haluaisin olla onnellinen ja terve. Mutta samalla ihailen laihuutta ja joissain tapauksissa jopa sairaalloista laihuutta.

Kumman tien valitsisin?

Kumman tien sinä olet valinnut?