Menin tämän viikon maanantaiaamuna klo 8 ihan tavalliseen tapaan "terapeuttini" (joku kuntoutussairaanhoitaja) luokse juttelemaan. Keskustelimme siinä viime viikkojen kuulumisista. Sanoin hänelle, että päässäni pyörii itsetuhoisia, outoja ja kummallisia ajatuksia. Kerroin myös harkitsevani lääkkeiden yliannostuksen ottamista sekä viiltelyä. Sairaanhoitaja huolestui puheistani ja varasi pikaisesti ajan lääkärille klo kymmeneksi. Siinä välissä minulla oli tunti aikaa odotella. Sain aivan "loistavan" idean viillellä rannettani taas pitkästä aikaa (viimeksi helmikuussa). Viilsin useita viiltoja, ja annoin veren tulla.
Kerroin lääkärille ja eräälle toiselle hoitajalle tuntemuksistani ja ajatuksistani. Heidän kysyessä asiasta myönsin heille, että olin juuri viillellyt. He olivat yhtä mieltä siitä, että minun pitäisi lähteä psykiatrisen sairaalan osastolle, jotta olisin turvassa itseltäni. Vastasin heti hyvin selvästi, etten ole menossa minnekään osastolle, ja ettei tämä hetki sovi minun aikatauluihini. He yrittivät manipuloida minua ja saada minut suostumaan vapaaehtoisesti sairaalahoitoon, mutta vastustin. Kysyin, mitä tapahtuisi jos vain häipyisin paikan päältä nyt. Lääkäri sanoi, että poliisit tulisivat hakemaan minut. Ajattelin, etten halua mihinkään poliisin rekistereihin, joten en toteuttanut pakosuunnitelmaani. Koska edelleen vastustin vapaaehtoiseen hoitoon lähtemistä, lääkäri kirjoitti minulle M1-pakkohoitolähetteen kaupungin psykiatrisen sairaalan mielialahäiriöiden akuuttiosastolle. Siinä vaiheessa minua rupesi jo ahdistamaan enemmän ja jopa pelottamaan. Minähän tulin vain tänne keskustelemaan siinä toivossa, että saisin jatkettua sairaslomaani, mutta sen sijan joudunkin pakkohoitoon. Mitä jos kaikki kesäsuunnitelmani yms. menisivät pilalle?! Ajatus siitä oli hirvittävä.
Hoitaja lähti pois ja tilalle tuli toinen sairaanhoitaja, joka pyysi minua antamaan kaikki mukanani olevat teräaseet hänelle. Kiemurtelin siinä tuolillani, ja yritin sanoa, etten halua antaa mattoveitsenterääni pois. Painostusta tuli kuitenkin enemmän ja enemmän, joten antauduin pikkuhiljaa ja ojensi hänelle terän. Sairaanhoitaja puolestaan luovutti terän lääkärille. Kysyin lääkäriltä, saisinko teräni takaisin myöhemmin. Hän vastasi, että kyllä. Tivasin häneltä, lupaako hän antaa sen minulle takaisin, jolloin hän selvästi vaivaantui. Sanoin sitten lääkärille sarkastiseen/halveksivaan/ärsyttävään äänensävyyn: "Tai te tietysti heitätte sen heti vain roskiin?!" Kaduin heti ilkeän kuuloista repliikkiäni, mutten voinut enää siinä tilanteessa perääntyä, enkä kehdannut ruveta pyytelemään anteeksi tai muuta vastaavaa. En kuitenkaan saanut mitään kunnollista vastausta kysymykseeni.
Sitten siirryin sairaanhoitajan kanssa toiseen huoneeseen odottelemaan kyytiä sairaalaan, vaikken edelleenkään halunnut lähteä sinne. Hän tilasi ambulanssin ja rupesi ystävällisesti mutta huolestuneena jututtamaan minua. Sairaanhoitaja kyseli tarkemmin, mitä oli tapahtunut ja miksi tilanne oli kärjistynyt niin pahaksi, että olin näin itsetuhoisella päällä. Jutellessamme lepyin pikkuisen, mutta ahdistus vain suureni ja minulla tuli kyyneleet silmiin.
Jonkin ajan päästä kaksi ambulanssihenkilöä (yksi mies ja yksi nainen) saapui hakemaan minua. Nousin hitaasti ylös tuolistani ja lähdin häpäistettynä kävelemään heidän välissään kohti ulkona olevaa ambulanssia. En ollut koskaan aiemmin ollut ambulanssin kyydissä. Minut käskettiin istumaan ambulanssin takaosassa olevalle istuimelle ja laittamaan turvavyön kiinni. Tein työtä käskettyä. Mies oli ratissa ja nainen istui siellä takana minun seurassani. Matka sairaalaan ei ollut kovin pitkä. Minulle avattiin ambulanssin ovi ja astelin sisään psykiatriseen sairaalaan, jossa minua jo odotettiinkin. Siellä oli lääkärin ja kahden hoitajan kanssa pikainen tilanteen katsaus, jonka jälkeen jouduin mielialahäiriöiden akuuttiosastolle 15 tunnin seurantaan. Paikkahan oli minulle jo entuudestaan tuttu, joten otin ihan rauhallisesti. Muut osaston potilaat tuijottivat ja mulkoilivat minua. Ei kovin lämmin vastaanotto siis... (Ei kyllä aikaisemminkaan ole ollut). Täytin muutamia lomakkeita ja kyselyitä, jotka hoitohenkilökunta minulle antoivat. BDI-masennustestini tulos oli 30. Välillä minulla on ollut suurempia ja välillä pienempiä lukemia.
Majoituin huoneessa numero 7, joka sijaitsi käytävän päädyssä ulko-oven lähettyvillä. (Ulko-ovi oli toki lukittu meille potilaille.) Samassa huoneessa majaili myös eräs toinen nuori nainen. Juttelin hänen kanssansa vähäsen, mutten kehdannut kysellä kauheasti henkilökohtaisia kysymyksiä häneltä. Sain kuitenkin selville, että hän ilmeisesti oli uupunut ja epätoivoinen. Mahdollisesti myös masentunut ja/tai maaninen. Vähän vaikea sanoa, sillä hän oli hieman erikoinen tyyppi...
Osastolle tultaessani minulle sanottiin, että minulla olisi ulkoiluluvat hoitajan kanssa. Kävin päivän mittaan kysymässä hoitajilta neljästi, voisinko päästä käymään ulkona. Kolme kertaa minulle vastattiin, että joo, myöhemmin. Sitten neljännellä kerralla minulle sanottiin, ettei ehditäkään käymään ulkona, koska hoitajat ovat liian kiireisiä. Olin pettynyt. Menin katsomaan mitä hoitajat sitten muka oikein puuhasivat, kun kerran kuulemma olivat niin kiireisiä. Kaksi hoitajista katsoi telkkaria potilaiden olohuoneessa ja kolmas lueskeli lehtiä samaisessa tilassa. Aivan idioottimaista puhetta heidän puolestaan, jos minulta kysytään. Minun silmissäni he eivät kyllä näyttäneet kovin kiirreisiltä. Meninkin itku kurkussa mainitsemaan asiasta toimistossa olevalle hoitajalle, joka olikin ainoa, joka todellakin teki jotain oikeita hommia. Hän kielsi kuitenkin täysin totuuden, joka oli, että muut hoitajat vain laiskottelivat olohuoneessa tekemättä mitään hyödyllistä. Olin tilanteesta erittäin turhautunut, joten häivyin iltapalalle loukkaantuneena nyyhkyttäen kyyneleitteni lomassa.
Lueskelin osastolla suurimman osan päivästä hyllystä löytyneitä "National Geographic"-lehtiä, joten aika sujui aika nopeasti (ollakseen suljettu osasto). Myöhemmin illalla menin sänkyyni ja yritin saada unta, mutta mielessäni pyöri vain kaksi asiaa: viiltely ja suklaa. Suklaata minun ei kuitenkaan ollut mahdollista saada mistään siihen aikaan yöstä. Olin aiemmin päivällä löytänyt yhden CD-levyn lehtien seasta. Mietin kovasti, pitäisikö minun hakea se CD-levy, rikkoa se ja viillellä itseäni sen (mahdollisesti) terävillä reunoilla. Halusin kuitenkin pois osastolta mahdollisimman pian, joten yritin vain pitää viiltelyhimoni kahlittuna sisälläni. Seuraavana aamuna tapasin kaksi lääkäriä hoitajan seurassa. Esitin mahdollisimman hyvin voivaa ja tervejärkistä, jotta pääsisin sairaalasta pois. Homma toimikin, ja puolelta päivin olinkin jo kävelemässä kotiin päin. Vihdoinkin.
Kotiin päästyäni eräs hoitaja osastolta tuli hakemaan pois kaikki säästämäni lääkkeet, jotten ottaisi yliannostusta jossain vaiheessa. Oli aika haikeata luopua niistä. Olin nimittäin kerännyt ja säästänyt aika suuren määrän lääkkeitä: Venlafaxin, Seronil, Opamox, Ketipinor, Olanzapiinia, sekä ison kasan särkylääkkeitä (Burana ja Panadol). Myöhemmin psykologini soitteli huolestuneena voinnistani ja keskustelimme tapahtuneesta jonkin aikaa.
Tässä tämän kyseisen psykiatrisen sairaalan mielialahäiriöiden akuuttiosaston säännöt:
Oletko sinä ollut pakkohoidossa?
Tai jossain muussa hoidossa?
Olisi kiva kuulla teidän kokemuksistanne!
Kerroin lääkärille ja eräälle toiselle hoitajalle tuntemuksistani ja ajatuksistani. Heidän kysyessä asiasta myönsin heille, että olin juuri viillellyt. He olivat yhtä mieltä siitä, että minun pitäisi lähteä psykiatrisen sairaalan osastolle, jotta olisin turvassa itseltäni. Vastasin heti hyvin selvästi, etten ole menossa minnekään osastolle, ja ettei tämä hetki sovi minun aikatauluihini. He yrittivät manipuloida minua ja saada minut suostumaan vapaaehtoisesti sairaalahoitoon, mutta vastustin. Kysyin, mitä tapahtuisi jos vain häipyisin paikan päältä nyt. Lääkäri sanoi, että poliisit tulisivat hakemaan minut. Ajattelin, etten halua mihinkään poliisin rekistereihin, joten en toteuttanut pakosuunnitelmaani. Koska edelleen vastustin vapaaehtoiseen hoitoon lähtemistä, lääkäri kirjoitti minulle M1-pakkohoitolähetteen kaupungin psykiatrisen sairaalan mielialahäiriöiden akuuttiosastolle. Siinä vaiheessa minua rupesi jo ahdistamaan enemmän ja jopa pelottamaan. Minähän tulin vain tänne keskustelemaan siinä toivossa, että saisin jatkettua sairaslomaani, mutta sen sijan joudunkin pakkohoitoon. Mitä jos kaikki kesäsuunnitelmani yms. menisivät pilalle?! Ajatus siitä oli hirvittävä.
Hoitaja lähti pois ja tilalle tuli toinen sairaanhoitaja, joka pyysi minua antamaan kaikki mukanani olevat teräaseet hänelle. Kiemurtelin siinä tuolillani, ja yritin sanoa, etten halua antaa mattoveitsenterääni pois. Painostusta tuli kuitenkin enemmän ja enemmän, joten antauduin pikkuhiljaa ja ojensi hänelle terän. Sairaanhoitaja puolestaan luovutti terän lääkärille. Kysyin lääkäriltä, saisinko teräni takaisin myöhemmin. Hän vastasi, että kyllä. Tivasin häneltä, lupaako hän antaa sen minulle takaisin, jolloin hän selvästi vaivaantui. Sanoin sitten lääkärille sarkastiseen/halveksivaan/ärsyttävään äänensävyyn: "Tai te tietysti heitätte sen heti vain roskiin?!" Kaduin heti ilkeän kuuloista repliikkiäni, mutten voinut enää siinä tilanteessa perääntyä, enkä kehdannut ruveta pyytelemään anteeksi tai muuta vastaavaa. En kuitenkaan saanut mitään kunnollista vastausta kysymykseeni.
Sitten siirryin sairaanhoitajan kanssa toiseen huoneeseen odottelemaan kyytiä sairaalaan, vaikken edelleenkään halunnut lähteä sinne. Hän tilasi ambulanssin ja rupesi ystävällisesti mutta huolestuneena jututtamaan minua. Sairaanhoitaja kyseli tarkemmin, mitä oli tapahtunut ja miksi tilanne oli kärjistynyt niin pahaksi, että olin näin itsetuhoisella päällä. Jutellessamme lepyin pikkuisen, mutta ahdistus vain suureni ja minulla tuli kyyneleet silmiin.
Jonkin ajan päästä kaksi ambulanssihenkilöä (yksi mies ja yksi nainen) saapui hakemaan minua. Nousin hitaasti ylös tuolistani ja lähdin häpäistettynä kävelemään heidän välissään kohti ulkona olevaa ambulanssia. En ollut koskaan aiemmin ollut ambulanssin kyydissä. Minut käskettiin istumaan ambulanssin takaosassa olevalle istuimelle ja laittamaan turvavyön kiinni. Tein työtä käskettyä. Mies oli ratissa ja nainen istui siellä takana minun seurassani. Matka sairaalaan ei ollut kovin pitkä. Minulle avattiin ambulanssin ovi ja astelin sisään psykiatriseen sairaalaan, jossa minua jo odotettiinkin. Siellä oli lääkärin ja kahden hoitajan kanssa pikainen tilanteen katsaus, jonka jälkeen jouduin mielialahäiriöiden akuuttiosastolle 15 tunnin seurantaan. Paikkahan oli minulle jo entuudestaan tuttu, joten otin ihan rauhallisesti. Muut osaston potilaat tuijottivat ja mulkoilivat minua. Ei kovin lämmin vastaanotto siis... (Ei kyllä aikaisemminkaan ole ollut). Täytin muutamia lomakkeita ja kyselyitä, jotka hoitohenkilökunta minulle antoivat. BDI-masennustestini tulos oli 30. Välillä minulla on ollut suurempia ja välillä pienempiä lukemia.
Majoituin huoneessa numero 7, joka sijaitsi käytävän päädyssä ulko-oven lähettyvillä. (Ulko-ovi oli toki lukittu meille potilaille.) Samassa huoneessa majaili myös eräs toinen nuori nainen. Juttelin hänen kanssansa vähäsen, mutten kehdannut kysellä kauheasti henkilökohtaisia kysymyksiä häneltä. Sain kuitenkin selville, että hän ilmeisesti oli uupunut ja epätoivoinen. Mahdollisesti myös masentunut ja/tai maaninen. Vähän vaikea sanoa, sillä hän oli hieman erikoinen tyyppi...
Osastolle tultaessani minulle sanottiin, että minulla olisi ulkoiluluvat hoitajan kanssa. Kävin päivän mittaan kysymässä hoitajilta neljästi, voisinko päästä käymään ulkona. Kolme kertaa minulle vastattiin, että joo, myöhemmin. Sitten neljännellä kerralla minulle sanottiin, ettei ehditäkään käymään ulkona, koska hoitajat ovat liian kiireisiä. Olin pettynyt. Menin katsomaan mitä hoitajat sitten muka oikein puuhasivat, kun kerran kuulemma olivat niin kiireisiä. Kaksi hoitajista katsoi telkkaria potilaiden olohuoneessa ja kolmas lueskeli lehtiä samaisessa tilassa. Aivan idioottimaista puhetta heidän puolestaan, jos minulta kysytään. Minun silmissäni he eivät kyllä näyttäneet kovin kiirreisiltä. Meninkin itku kurkussa mainitsemaan asiasta toimistossa olevalle hoitajalle, joka olikin ainoa, joka todellakin teki jotain oikeita hommia. Hän kielsi kuitenkin täysin totuuden, joka oli, että muut hoitajat vain laiskottelivat olohuoneessa tekemättä mitään hyödyllistä. Olin tilanteesta erittäin turhautunut, joten häivyin iltapalalle loukkaantuneena nyyhkyttäen kyyneleitteni lomassa.
Lueskelin osastolla suurimman osan päivästä hyllystä löytyneitä "National Geographic"-lehtiä, joten aika sujui aika nopeasti (ollakseen suljettu osasto). Myöhemmin illalla menin sänkyyni ja yritin saada unta, mutta mielessäni pyöri vain kaksi asiaa: viiltely ja suklaa. Suklaata minun ei kuitenkaan ollut mahdollista saada mistään siihen aikaan yöstä. Olin aiemmin päivällä löytänyt yhden CD-levyn lehtien seasta. Mietin kovasti, pitäisikö minun hakea se CD-levy, rikkoa se ja viillellä itseäni sen (mahdollisesti) terävillä reunoilla. Halusin kuitenkin pois osastolta mahdollisimman pian, joten yritin vain pitää viiltelyhimoni kahlittuna sisälläni. Seuraavana aamuna tapasin kaksi lääkäriä hoitajan seurassa. Esitin mahdollisimman hyvin voivaa ja tervejärkistä, jotta pääsisin sairaalasta pois. Homma toimikin, ja puolelta päivin olinkin jo kävelemässä kotiin päin. Vihdoinkin.
Kotiin päästyäni eräs hoitaja osastolta tuli hakemaan pois kaikki säästämäni lääkkeet, jotten ottaisi yliannostusta jossain vaiheessa. Oli aika haikeata luopua niistä. Olin nimittäin kerännyt ja säästänyt aika suuren määrän lääkkeitä: Venlafaxin, Seronil, Opamox, Ketipinor, Olanzapiinia, sekä ison kasan särkylääkkeitä (Burana ja Panadol). Myöhemmin psykologini soitteli huolestuneena voinnistani ja keskustelimme tapahtuneesta jonkin aikaa.
Tässä tämän kyseisen psykiatrisen sairaalan mielialahäiriöiden akuuttiosaston säännöt:
Oletko sinä ollut pakkohoidossa?
Tai jossain muussa hoidossa?
Olisi kiva kuulla teidän kokemuksistanne!
7 kommenttia:
kuinka isoja ne viillot oli mitä viilsit ? jos saan kysyä
Olen ollut sekä avoimella että suljetulla psykiatrisella osastolla, ja lisäksi nyt viimeksi sisätaudeilla. Suljetulle jouduin avoimelta, koska olin viillellyt ja tunsin jatkuvasti niin voimakasta syyllisyyttä, että hoitohenkilökunta epäili minua psykoottiseksi. Pakkohoito kesti perjantaista maanantaihin, jonka jälkeen olin osastolla vielä pari viikkoa.
Mulla on vähän samantapainen kokemus, oiskohan ollut viime tammikuussa.
Olin ollut avo-osastolla ja yksi ilta oli vaan niin kamala ja ahdistunut olo, että viilsin. Mut lähetettiin yöksi seurantaan suljetulle.
Karu paikkahan se oli. Itkin, koska pakkohoitolähete tuntui aivan ylireagoinnilta tilanteeseeni.
Olen. Monta kertaa. Pisin aika minkä olen osastolla yhteen putkeen ollut on vuosi. Tällä hetkellä hoitona psykoterapia.
Ite olen ollut myös suljetulla osastolla 4½ viikkoa.Ensin 2 viikkoa pakkohoidossa sitte valehtelin itseni ulos sieltä,Siitä ei sitten menny ku pari päivää kun olin uudellee siellä,toiset 2 ja puol viikkoa.Nykyää hoitona on psykoterapia.
Monta kertaa suljetulla. Tulikin muuten mieleen, saattaahan se vaikuttaa ja tuntua että hoitajat laiskottelevat kun istuvat sohvalla tai lukevat lehtiä.. Mutta ainakin siellä sairaalassa missä ite oon ollu niin osa hoitajista pitkin olla oleskelutilassa ns''vahtimassa/seurailemassa'' potilaita.. Siellä ne istuivat joo. Lukivat lehtiä joo. Mutta töitään kyllä tekivät: seurailivat, vahtivat, olivat paikalla jos ja kun jotain tulee...
Yhdellä suljetulla niillä oli muistaakseni vielä jotkut vuorot kuka on olkkarissa (istumassa potilaiden kanssa) ja kuka tulee seuraavaksi.)
Voimia,miten voit
Lähetä kommentti