Anorektikko, apua

Tässä on linkki syömishäiriöistä kertovaan suomalaiseen dokumenttiin,
jonka nimi on "MOT: Anorektikko, apua". Dokumentissa oleva Aino on minun tuttuni. :)

Käsikirjoitus

Virpi Haatainen:
”Mun mielestä se on todella hälyttävä asia, jos nuoria ihmisiä kuolee, vaikka he ovat itse menneet pyytämään apua.”
Pia Charpentier:
”Jos keskustelee syömishäiriöisen kanssa ja eläytyy hänen maailmaansa, se kärsimyksen määrä on ihan silmitön.”
Jaana Suokas:
”Tää on edelleen yksi näistä vakavimmista psykiatrisista sairauksista. Eli tää kuolleisuus on todella korkea.”
MOT-TUNNUS
Aino:
”Et mä jollain tavalla tavottelin sitä syömishäiriötä. Sillä, et sais huomiota ja sillä, et mä en oikeesti jaksanu yhtään olla lukiossa. Et mä ehkä jollain tavalla… Mä muistan, kun mä kirjotin päiväkirjaan sillon, et niin kun… et mä vaikka hommaan tyyliin anoreksian, et huomataan, et mulla on paha olo lukiossa.”
19-vuotias Aino Väisänen pakkaa tavaroitaan. Edessä on muutto Helsinkiin nuoruuden kodista Kuopiosta. Aino on sairastanut anoreksiaa vuodesta 2009.
Aino:
”Vaikka oli nälkä, sen jotenkin blokkas kokonaan aivoista ne ajatukset: et mulla nyt ei oo nälkä, vaikka maha murisee ja on hirveen huono olo –ja huippaa. Tälleen. Ja just se huippaaminen oli ihan hirveen paha, koska aina ku nous ylös, niin sillon huippas. Mulla joka aamu oli just sillain siinä laihtumisen alkuvaiheessa, et mä en päässy oikeesti sängystä ylös.”
Ainon äidin mukaan syömishäiriöstä on äärimmäisen vaikeaa saada otetta.
Marja Väisänen:
”Että kun ei tiedä, mihin uskoa. Ei voi luottaa siihen, että toinen puhuu, kun se ei ole se ihminen, joka puhuu. Jotenkin kaikista vaikeinta siinä on minusta se, katsoa sitä ihmisen… kun persoona muuttuu. Siis se ei oo enää se sama ihminen, vaan siinä on joku muu. Siellä on se syömishäiriö, joka puhuu, joka panee valehtelemaan ja kiertelemään ja tekemään kaikkea älytöntä.”

ANOREKTIKKO, APUA

Viime vuosikymmeninä syömishäiriöt ovat lisääntyneet Suomessa hälyttävästi. Tästä huolimatta sairauteen suhtaudutaan usein vähättelevästi. Tämä näkyy mm. siinä, että monissa kunnissa syömishäiriöisiä ei rahapulaan vedoten lähetetä avohoidosta eteenpäin. Vaikeimmin sairastavat voivat näin vuosia sinnitellä avohoidossa saamatta kunnollista apua. Tällöin he monesti sairaalahoitoon päästäkseen laihduttavat itsensä hengenvaaralliseen tilaan ja uuvuttavat samalla tuskallisella tilanteellaan myös lähipiirinsä.
Aino:
”Sillon on tosi vaikeeta, jos vaikkapa vaihtaa vaatteita ja jostain niin ku kävelee ylipäätänsä sillai peilin ohi, ni se on tosi vaikeeta sillai kattoo neutraalisti. On pakko niin ku ruveta kattomaan, et miltä mä nyt oikeesti näytän: onko mun jalat hirveen läskit, onko mulla hirveet vatsamakkarat tai onko mulla hirvee kaksoisleuka – tai jotain tämmöstä.”
Marja Väisänen:
”Ja aina pitää tehdä jotain. Se tulee tälleen pikku hiljaa: lenkillä käynnit ja kaikki tämmöset. Se on semmosta niin kuin… se on aika rasittavaa katsoa. Pahimmassa vaiheessa Ainokin – niin eihän se edes istunut lukemaan. Aina, kun menin huoneeseen katsomaan, että tekeekö se läksyjä, niin se kävelee ympäriinsä.”
Ainolla on takanaan hyvin polveileva hoitopolku. Hoitojaksoja osastolla on kertynyt viisi neljässä eri paikassa. Kun käsky ensimmäisen kerran kävi sairaalahoitoon, oli Aino isosena rippikoululeirillä.
Marja Väisänen:
”Sovittiin, että Aino käy sen leirin loppuun ja sit suoraan sieltä osastolle – suljetulle kriisiosastolle, joka on aika jännä paikka. En minä tiennyt, minkälainen se on. Mennään kahden lukitun oven takaa ja kaikki on lukossa ja tavarat katotaan. Siis ihan suljettu osasto. Ni kyl se aika karmeeta on sinne jättää.”
   ”Kun näkee, että ei siitä tule mitään kotona, kun se paino laskee koko ajan, niin johan se rupeaa pelottamaan. Kun se ensimmäiselle osastojaksolle… kun meni, niin musta se oli tavallaan tietysti hirveätä, mutta tavallaan… mä tarkistin siellä, että käyhän ne yölläkin katsomassa, että se hengittää. Se oli niin huonossa kunnossa. Oli se tavallaan niin kun lomaakin.”
Aliravitsemuksen seurauksena Aino sairastui myös epilepsiaan.
Psykologi Pia Charpentier on Helsingissä sijaitsevan Syömishäiriökeskuksen toiminnanjohtaja. Yksityinen hoitoyksikkö perustettiin 10 vuotta sitten.
Pia Charpentier:
”Silloin, kun näitä ihmisiä hoitaa, niin siinä on kyllä ihan välttämätöntä olla hirvittävän toiveikas ja hirvittävän varma siitä, että tietää mitä tekee, ettei rupee pelottaan ja ahdistaan itseä.”
   ”Ja usein se on vaikeeta, se on raskasta, se on pelottavaa. Mutta usein kyse on siitä, että yhdessä etsitään se reitti ulos sairaudesta.”
Tyypillisimmät syömishäiriöt ovat anoreksia eli laihuushäiriö, bulimia eli ahmimishäiriö, BED eli lihavan ahmimishäiriö sekä ortoreksia eli terveellisen ruuan pakkomielle.
Grafiikka
Jaana Suokas:
”Syömishäiriö on psykiatrinen sairaus, joka on yleisin naisilla.” 10:15:45
Potilaat ovat yleensä herkkiä, lahjakkaita ja kilttejä ihmisiä.
Kati Koivisto:
”Tunneherkkyys- on aika voimakkaasti niin kun tota asiakasryhmää yhdistävä tekijä ja piirre. Ja sit tietynlainen vaatimustaso ja itseä kohtaan oleva vaativuus.”
Pia Charpentier:
”Kyse on semmosesta hyvin syvästä psyykkisestä muutoksesta, mikä on hirveen pelottava, työläs… siinä joutuu sietämään pettymyksiä. Siinä joutuu itse asiassa nää, jotka syömishäiriöstä paranee, ne joutuu sen paranemisprosessin aikana tekemään asioita, joita ne pelkää eniten maailmassa. Eli se vaatii hirveesti rohkeutta. Se on sama kuin jos multa vaadittais, että mee hyppäämään lentokoneesta -ja jotta mä pääsen tästä pisteestä sinne, mihin mä haluan mennä, mun on pakko hypätä lentokoneesta.”
Syömishäiriöiden yleisyydestä ei tunnu olevan tarkkaa tietoa kellään – tutkimusta asiasta on tehty hämmentävän vähän. Jotain sentään tiedetään.
Eeva-Johanna Eloranta:
”Arvioiden mukaan anoreksiaa sairastaa 0,5-1%:a, bulimiaa 1-3%:a 12-24 –vuotiaista, mutta esimerkiksi aikuisista ei ole lukuja. Sitten joku on arvioinut, että joka kymmenes 18-vuotias tyttö olisi kärsinyt diagnoosikriteerit täyttävästä syömishäiriöstä ja jopa joka viidennellä –aatelkaa 20%:a- niin olis ollut nuoriso… nuoruusvuosina syömishäiriökäyttäytymistä.”
Pia Charpentier:
”Tää tällanen kiireinen elämänmuoto, jatkuva tuloksen tekeminen, paineet koko ajan, niin se ei… ei meitä ihmisiä oo rakennettu semmoseen elämään. Että kyllä mä ajattelen, et tämmönen yleinen huonovointisuus näkyy myös syömishäiriöiden lisääntymisenä.”
Toisin kuin yleisesti luullaan, syömishäiriö ei liity pelkästään nuoruusikään, vaan se on yhä enemmän myös aikuisten vitsaus. Se ei ole myöskään yksin naisten sairaus, sillä joka kymmenes potilas on mies.
Viime syksynä Ainolle onnistuttiin saamaan maksusitoumus Helsinkiin Syömishäiriökeskukseen.
Marja Väisänen:
"Että nyt on se maksusitoumus elokuun loppuun. Aika paljon se vaatii. Olisin ollu valmis, jos olisin tuntenut jonkun vaikka ministerin taikka jonkun tämmösen, niin kyllä minä olisin ottanut yhteyttä. Siis ihan mitä tahansa. Sitä on valmis ihan mihin tahansa.”
Aino:
”Ni nyt ois sitten tarkotus, että muuttasin sinne itekseni asumaan. Et silleen päiväpotilas olisin ensin ja sitten ihan kokonaan itsenäistyisin siitä osastosta – että kävisin sitten vaan terapiassa ja tälleen.”
Marja Väisänen:
”Minusta siinä tapahtui semmonen hirveen iso käänne nyt, kun saatiin se pitkäaikasempi maksusitoumus. Se oli vähän silleen kiikun kaakun sinne helmikuun loppuun, kun se oli katkolla – mutta nyt helmikuun lopun jälkeen siinä on ihan hirveitä harppauksia. Se oli niin kun ensimmäinen kerta, kun tuntui, että nyt tästä saattais tulla jotain.”
Ainon isä menehtyi äkillisesti vuoden 2010 elokuussa.
Marja Väisänen:
”Välillä tuntui kyllä niin, siis ihan… kyllä mä kattelin tuolla hautausmaalla, kun kävin isännän haudalle kukkia laittamassa, niin kyllä muutaman kerran kävi ihan oikeasti mielessä, että saapa nähdä, joutuukohan kohta laittamaan toisellekin. Kyllä se niin vaikeassa vaiheessa oli välillä.”
Häiriintyneen syömiskäyttäytymisen ajatellaan monesti puhkeavan jonkin elämäntapahtuman aiheuttaman psyykkisen paineen tai stressin seurauksena.
Jaana Suokas:
”Siinä on se biologinen alttius, joka on siellä taustalla. Sitten tämmöisissä erilaisissa stressitilanteissa tai vaikeissa elämänvaiheissa, niin sitten tää syömishäiriö on tavallaan ratkaisu siihen, että sitten kehittyy tää vaikea sairaus.”
Aina selvää laukaisevaa tekijää ei pystytä nimeämään.
Syömishäiriö ei ole Suomessa saanut samanlaista tunnustettua asemaa kuin mitä monilla muilla mielenterveysongelmilla on. Eri syömishäiriöitä, niiden syntymekanismeja ja ilmenemismuotoja ei tunneta riittävästi.
Kati Koivisto:
”Ihmisillä ei oo ehkä tarpeeks ymmärrystä siitä, että tää on todella vakava sairaus, joka saattaa pahimmillaan johtaa kuolemaan. Ja se, että tää ei ole semmonen sairaus, joka on itsestä ja omasta halusta kiinni.”
Mitään tilastoja siitä, montako syömishäiriöpotilasta Suomessa vuosittain menehtyy, ei ole. Joka tapauksessa moni syömishäiriön syövereihin suistunut ei koskaan toivu sairaudestaan.
Jaana Suokas:
”Tää on edelleen yksi näistä vakavimmista psykiatrisista sairauksista. Eli tää kuolleisuus on todella korkea – nimenomaan laihuushäiriössä.”
Virpi Haatainen:
”Sit kun otti asioista selvää ja tajus, että tässä on kuolemanvakavasta tilanteesta kysymys ja siinä on monia, monia ongelmallisia tilanteita, niin kyllä se oli kammottava hetki.”
Näytelmäkirjailija Virpi Haataisen tytär lopetti syömisen 14-vuotiaana.
Kun sairauden pahin vaihe oli ohitettu, alkoi Haatainen kirjoittaa tyttärensä sairaudesta näytelmää. Sitä on jo ehditty esittää muutamassa teatterissa – ja syksyllä näytelmä palaa ohjelmistoon ainakin Helsingissä.

Virpi Haatainen:
”Tää meidän todellisuus tästä hoitoputkesta meidän yhteiskunnassa –niin se jotenkin konkreettisesti lävähti omaan elämään.”
Tyttären toipumisprosessi anoreksiaelämästä on edelleen käynnissä. Haataisen mukaan syömishäiriöisen mukana sairastavat kaikki perheenjäsenet. Silti sairauden kanssa kamppailevat perheet jätetään pitkälti oman onnensa nojaan.
Virpi Haatainen:
”Joissakin paikoissa perhe otetaan mukaan hoitoon, mutta kyllä se aika huonolle hoidolle jää –että perhe jää aivan tyystin ulkopuolelle, vaikka he ovat täysillä kiinni tässä sairaudessa.”
Virpi Haataisen havaintojen mukaan syömishäiriötä sairastavien hoitoon pääsy on Suomessa eriarvoista: paljon on kiinni potilaan asuinpaikasta sekä varallisuudesta. Usein hoitoon pääsee vasta sitten, kun sairaus on jo kehittynyt liian pitkälle.
Virpi Haatainen:
”Et asioihin pitäs pystyä puuttumaan aikasemmin ja tarttumaan aikasemmin. Ja ne on hyvin konkreettisia asioita, joilla pystyis puuttumaan: mun mielestäni esim. kotikäynnit, ravitsemusterapeutti yhdistettynä jonkun psykologin kanssa, niin tällanen olis todella halpaa ja selventäis asioita todella paljon. Samalla ohjeistus vanhemmille puuttuu täysin – et mitä sairastuneen kanssa täytyy tehdä, että tilanne ei mene pahempaan lukkoon.”
Taloudellisen tehokkuuden ja yhteiskunnan kokonaisedun nimissä olisi tarkoituksenmukaista, että potilaat pääsisivät ajoissa hoitoon.
Pia Charpentier:
”Mä ehdottomasti ajattelen, että siinä saatais säästöjä, koska yks sairastava nuori – kun siinä myös vanhempien jaksamista verotetaan, sisarusten jaksamista verotetaan - että sen lisäksi, että tää nuori on sairaslomalla niin usein saattaa olla myös molemmat vanhemmat sairaslomalla tään sairauden takia. Eli sehän vasta kallista on.”
Toimittaja:
”Näitä kylmiä talouslukujanhan vallanpitäjätkin yleensä ymmärtää, mutta mikähän siinä mahtaa olla, että tää ei oikein mee jakeluun vallan kammareissa tää logiikka?"
Pia Charpentier:
”Mä epäilen, että voisko siinä olla tää tämmönen vähän niin kuin lyhyen tähtäimen politiikka. Että ei nähdä sitä kokonaisuutta: että mitä se tarkottaa rahassa, että ihminen sairastaa 10 vuotta tai että ihminen sairastaa 2 vuotta.”
   ”Koska tällä hetkellähän samat potilaat pyörii… niitä hoidetaan kaks viikkoa, kuukausi, sitten ne tulee kolmen kuukauden kuluttua uudelleen hoitojaksolle ja tätä voi jatkua kymmenenkin vuotta. Että mun mielestä se on kallista. Että mieluummin hoidetaan kaks vuotta intensiivisesti, tehokkaasti – ja sit se on siinä. Ja sitten ihminen jatkaa elämäänsä, menee ja tekee perheen, menee töihin, maksaa veroja… se on paljon halvempaa.”
Syömishäiriöihin sairastuneiden ja heidän tarpeidensa laiminlyöminen on Suomessa jatkunut pitkään. Potilaiden valtakunnallinen edunvalvoja, Syömishäiriöliitto, esitti sosiaali- ja terveysministeriölle jo vuonna 2006 sairauden yleisyyden ja hoitotilanteen kartoittamista. Rahoitusta ei hankkeelle herunut.
Maria Guzenina:
”Tää on… mä kuulen tästä ensimmäisen kerran nyt näin…. Tää täytyy mun nyt, kun menen takas ministeriöön, selvittää ja katsoa läpi perusteellisesti sen aikainen ehdotus.”
Hoitopaikoista on Suomessa huutava pula - ja niistä käydään kovaa kamppailua.
Koko valtakunnassa on vain yksi ainut syömishäiriöihin erikoistunut, julkisen puolen ympärivuorokautinen sairaanhoitoyksikkö: HYKSin Syömishäiriöklinikka Helsingin Meilahdessa. Siellä on nuorisopsykiatria mukaan lukien 20 vuodepaikkaa ja 14 päivähoitopaikkaa. Sen lisäksi erityisosaamista vaativaa julkista hoitoa on tarjolla ainoastaan Pietarsaaressa –sielläkin tosin vain kuuden päivähoitopaikan verran. Yksityisellä sektorilla Helsingin Syömishäiriökeskuksen lisäksi iso hoitoyksikkö on Kokkolassa. Turkuun on hiljakkoin avattu pienehkö yksityinen klinikka. Koko Suomessa tarjolla on nelisenkymmentä vuodepaikkaa ja kolmisenkymmentä päiväpaikkaa.
Virpi Haatainen:
”Et nyt on tullu yksityisiä sairaaloita, mutta jotta sinnekin pääsee, niin pitää olla tarpeeks heikossa kunnossa. Et se on nurinkurista."
Pia Charpentier:
”Syömishäiriöllä sairautena on vähän huono maine sellasten ammattihenkilöiden keskuudessa, jotka sitä ei ihan tunne – ja se voi olla, että kun syömishäiriöinen tulee heidän vastaanotolleen, niin heillä saattaa olla jo valmiiksi vähän sellainen pelonsekainen asenne. Että ehkä he kokee, ettei oo sitä ammattitaitoa, ei uskalleta ottaa vastuuta sairastuneesta, että siinä tulee helposti vähän semmonen ettei sitten myöskään oikein osaa tarttua siihen asiaan.”
Toimittaja:
”Miten se on mahdollista, että edelleen vuonna 2012 suomalaisessa yhteiskunnassa ihmisiä kuolee syömishäiriöön?"
Virpi Haatainen:
”Se on mun mielestä käsittämätön asia ja musta siinä on vielä semmonenkin, että et tavallaan sitä pidetään vähän itsestäänselvyytenä, kun mun mielestä se on todella hälyttävä asia, jos nuoria ihmisiä kuolee, vaikka he ovat itse menneet pyytämään apua.”
Sanna Breilin oli 14-vuotias, kun hän lakkasi syömästä. Vuosi oli 1982.
Sanna Breilin:
”Mulla oli täysin tarkotus se, että mä tulen niin olemattomaksi, että mua ei enää nähdä – että mua ei kukaan näe, että mä loppujen lopuksi sitten kuihdun pois.”
Poiskuihtuminen oli jo päässyt hyvään alkuun, kun Sanna Breilin ensimmäisen kerran otettiin sairaalahoitoon helmikuussa vuonna 1983. Kolme vuosikymmentä sitten tietämys syömishäiriön hoidosta oli vielä huomattavan ohutta.
Sanna Breilin:
”Ei tiedetty paljon. Että hoidettiin sillä, miten osattiin.”
Sanna on paraikaa toipumassa kolmen vuosikymmenen mittaisesta kujanjuoksustaan. Julkisesta terveydenhuollosta ei hänelle ole sairastaipaleella juurikaan ollut hyötyä.
Sanna Breilin:
”Ihmiset tarvii eri tapoja millä tavalla hoidetaan. Tolle toimii toi, tolle toimii toi , tolle toimii toi. Nämä kaikki ovat kyllä olemassa, mutta mistä sä ne saat.”
Pia Charpentier:
”Julkiset tahot joutuu rajaamaan, ketä ne hoitaa ja ne joutuu laittamaan usein nää kriteerit semmoselle tasolle, että tavallaan ihminen on jo hyvinkin suuressa vaarassa ennen kuin hänet voidaan ottaa hoitoon. Mikä on kerta kaikkiaan valitettavaa. Mut mä jotenkin näen sen resurssikysymyksenä.”
Toimittaja:
”Paljonko painoit silloin, kun sun painos oli alimmillaan?
Sanna Breilin:
”Kolkytkaks ja seittemän (32,7).”

Hidas paranemisprosessi nytkähti liikkeelle, kun Sanna Breilin löysi töitä näyttämötaiteen parista.
Sanna Breilin:
”Teatterissa mä törmäsin ihmiseen, joka uskomattomalla kärsivällisydellä opetti mut syömään. Se on aivan niin kun ihmeellistä! Mä luotin häneen niin paljon, että tota mä niinku uskalsin lähteä mukaan siihen. Ja sitten tota toinen, toinen hyvin vahva persoona, näyttelijä niin tota… miten mää sanoisin, hän jotenkin… kasvatti ehkä minusta nyt sitten tällasen, mitä mä nyt sitten olen.”
Sanna Breilin:
”Sillon, kun asiat lähti niin kun menemään eteenpäin, niin nämä kaksi ihmistä ovat ne suurimmat vaikuttajat siinä, että mä nyt olen tässä.”
Toimittaja:
”Tunnetko sä nyt olevasi lopullisesti kuivilla?"
Sanna Breilin:
”Omalla tavallaan olen, mutta… jollakin tavalla taas en ole. Et tietyt niin kun reaktiomallit eri asioihin, ne tulee jostain selkäytimestä ja mä en niin kun… Ne vaan tulee ja mä en välttämättä huomaa sitä. Mutta tota… Ei sitä kuitenkaan sitten kauaa kestä, koska sit mä kyllä hiffaan, et missä mennään. Ja kun mä tiedän kuiteskin sen, et mä en ikimaailmassa haluaisi sellaseen olotilaan ja tilanteeseen enää, ku mikä on ollut.”
Tällä hetkellä Sanna Breilin saa toipumiseensa apua psykofyysiseen fysioterapiaan erikoistuneelta ammattilaiselta.
Sanna Breilinin kaltaisten pitkään sairastaneiden lisäksi avun ulkopuolelle jäävät useimmin aikuiset. Yhtenä syynä tähän on aikuisten niin sanottujen KÄYPÄ HOITO – suositusten puuttuminen. Nämä lääkäriseura Duodecimin kehittelemät suositukset ohjaavat valtakunnallisesti syömishäiriön hoitoja.
Vuonna 2009 laadittiin lasten ja nuorten syömishäiriöiden KÄYPÄ HOITO –suositukset. Eduskunnassa on vastikään jätetty maan hallituksen vastattavaksi kirjallinen kysymys, jossa vaaditaan vastaavantyyppisiä hoito-ohjeita myös aikuisille potilaille.
Eeva -Johanna Eloranta:
”Olis kauheen hyvä, jos voitais saada kokonaisvaltanen ote tähän hoitoon.”
   ”Pitäisi olla nää hoitopolut selvinä. Että ei mene siihen sormien pyörittelyyn aikaa. Että näitäkin tapauksia meidän liiton jäsenet kertoo, että kun lääkäri tai hoitaja sanoo, että no, mitäs me nyt sun kanssas oikein tehdään. Että jos se vastaus on tämä, niin sillon ei ole kyllä jossain kohtaa mietitty, että miten syömishäiriöön sairastunut ihminen kohdataan.”
Maria Guzenina:
”Järjestelmässä on kyllä luvattoman suuria aukkoja. Ja esimerkiksi mielenterveyshoidon puolella ja esimerkiksi juuri syömishäiriöiden kohdalla aikuisten osalta näitä aukkoja on näkyvillä liian paljon – ja valitettavan usein sitten ne näkyvät tämmöisinä tragedioina ihmisten elämässä.”

Peruspalveluministeri kertoo jo polkaisseensa käyntiin muutosprosessin, jonka tavoitteena on KÄYPÄ HOITO – suositusten laatiminen myös aikuisten syömishäiriöpotilaiden hoitoon.
Maria Guzenina:
”Meiltä ollaan oltu yhteydessä sinne Duodecimin suuntaan, jotta he laittais sen oman prosessinsa… hehän tekee sen itsenäisesti –me ei voida heitä määrätä tekemään KÄYPÄ HOITO – suosituksia- mutta me on nyt lähetetty sinne pyyntö, että he ottais tämän huomioon, koska nämä puuttuu.”
Toimittaja:
"Nää suositukset, eikö ne pitäis kuitenkin saada ikään kuin realisoitumaan elävässä elämässä - että ikään kuin sana muuttuisi lihaksi?
Maria Guzenina:
”Joo, totta kai aina kaikki, mikä on suositusta, nin se olis toivottavaa, että se otettais siellä kuntakentässä se koppi vastaan. Että viime kädessähän kunnat ja sairaanhoitopirit vastaa siitä, että millä tavalla he sitä hoitoa toteuttavat siellä omalla alueella.”

Aiemmin ei syömishäiriöpotilaiden syrjään sysääminen ole saanut kansanedustajia valpastumaan.

Eeva-Johanna Eloranta:
”Että kun käytiin kuitenkin läpi hakusanalla, niin ei ollut valtiopäivätoimia tehty tästä asiasta. Että ei se varmaan… ihmiset ei oo tienneet, että tää asia on retuperällä –että ei siitä oo puhuttu.”
Pia Charpentier:
”Viimeisen 10-15 vuoden aikana syömishäiriöihin on löydetty hyviä, toimivia hoitokeinoja, mutta ne edellyttää resursseja, ne edellyttää hoitavien henkilöiden läsnäoloa ja ne edellyttää pitkiä hoitoja. Ja tällä hetkellä trendi on lyhyet hoidot –näennäistehokkuus siinä hoidossa, joka ei mahdollista syömishäiriöiden oikeasti tehokasta hoitoa.”
Aino:
”Oon mä yhen kerran hampurilaista kokkeillu kans. Mut just siis sillain herkkuja menee tosi paljon. Että just ennen sairastumista mä olin sillain, et mä söin tosi paljon herkkuja. Et se menee varmaan vähän takasin siihen samaan suuntaan.”
   ”Vaikka ei se hirveen terveellistä oo syödä hirveesti suklaata ja karkkeja ja leivoksia. Mut ei sitä toisaalta jaksa niin hirveesti miettiä enää. Ja en kaloreita laske silleen enää ollenkaan.”
   ”Et tietysti vähän miettii silleen just niin kun näitä ajatuksia, näitä syömishäiriöajatuksia. Ne tulee aina välillä sillain pikkusen takasin. Et just pari viikkoa sitten oli vähän semmonen olo, että en halua syyä ja on vähän läski olo ja tälleen. Ja just paino silleen, et nyt tuntuu, et tää paino ois silleen hyvä, ni sit, jos se pikkusenkin nousee, ni sitte sanoo et ”ei nyt se nousee vielä sen 5 kiloo – et en mä kestä”. Mut silleen jotenkin ne saa kuitenkin ne ajatukset sillain kontrolloitua sitten, että ne ei karkaa takasin siihen, et nyt mää rupeen laihuttamaan ja nyt mää en syö.”
Toimittaja:
”Kuka tästä kaikesta viime kädessä kantaa vastuun?"
Marja Väisänen:
”En minä tiedä. En minä tiedä, mutta vanhemmat kärsii. Lapsi on lapsi, vaikka se olisi aikuinen. Kun katsoo, että se siinä kuihtuu ja kuihtuu, vaikka väittää, että kaikki menee hyvin – eikä anna auttaa, niin vaikka se olisi 30-40v, niin se tuntuu tasan tarkkaan yhtä pahalta.”
Aino:
”Ku ei siinä oikeestaan tunne itteensä. Et just ennen sairastumista on ollu eri persoona ku sitten, mitä on sairastumisen jälkeen. Ni sit ku pitää löytää ittensä periaatteessa uudestaan. Ni se on tosi sillain haastavaa, koska ku ei tiiä, jotkut on just sanonu, et ne ei oikeesti tiiä, mistä ne tykkää, mikä on niiden lempiruoka ja mitä ne tykkää harrastaa – tai mitä ne haluis olla isona, koska ne on niin pitkään ollu vaan sitä laihduttamista. Se on periaatteessa unohtunu, tai sitten se on vaan niin ku muuttunu se persoona niin paljon.”