Ahdistaa ihan hirveästi. Pelottaa. Mutta mikä se oikein aiheuttaa nämä tunteet? En osaa sanoa. Olen vain niin yksinäinen. En halua enää olla yksin. Haluaisin seuraa. Haluaisin ystäviä, kavereita. Poikaystävän, joka olisi paikalla myös tällaisissa tilanteissa (hän nyt matkoilla, la-pe). Tai edes ehjän perheen. Äidin kuoltua vähän yli 11 kk sitten mikään ei ole ollut enää ennallaan. Koko perhe on mennyt ihan pirstaleiksi. Emme enää ole yhtä, vaan kaikki asumme eri paikoissa. Minulla on niin kova ikävä äitiä...
Pääsin siis tänään pois ympärivuorokautiselta suljetulta psykiatriselta osastolta. Pitää taas jälleen totutella elämään "normaalia" elämää. En olekaan elänyt sellaista piiitkään aikaan. En tiedä mitenkä tulen pärjäämään yksikseni kaiken ahdistuksen keskellä. Tuntuu jo nyt siltä, että pitäisi hakeutua päivystyksen kautta takaisin osastolle, vaikka lähdin sieltä vasta kuusi tuntia sitten!
Olisiko teillä jotain vinkkejä, mitä tällaisessa tilanteessa voisi tehdä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti